Ajattelin pitkään olla hiljaa, mutta muutinpa mieleni ja kerron lisää isäni kuolemasta.

Lauantai-iltana 07.07.07 sain soiton isoveikaltani. Hän oli aluksi vaitonainen mutta sanoi sitten hiljaa "Ukko on kuollut tänään". Nyt tiedän sen, miltä tuntuu, kun järkysyksestä jalat eivät kanna, polvistuin lattialle, toisessa kädessäni kulhollinen kirsikoita, toisessa puhelin, itkin. Mielitiettyni huolestui ja tuli luokseni, tuntui niin uskomattomalta sanoa ääneen "Isäni on kuollut". 
Sen jälkeen aloin voida pahoin, oksensin, itkin lisää. Enkä kyennyt ymmärtämään tilannetta.
Viikonloppu meni usvassa, katsoimme elokuvia, itkin, katsoimme elokuvia lisää. Voin kertoa, että kukaan ei olisi osannut olla parempana tukena minulle kuin parempi puoliskoni. Hän ei tuputtanut voivottelujansa, kysyi silloin tällöin vointiani ja piti minua sylissä. Kuunteli ja kuunteli vielä lisää.

En isäni tavoin hirveästi osaa puhua tunteistani ihmisille, mielitiettyäni lukuunottamatta. Mutta 1,5 kk anna isäni kuolemaa kerroin isälleni rakastavani häntä ja olevani hänestä huolissani. Se tuntui oudolta, mutta tuli vain tarve tehdä se.

Muutamaa päivää ennen isäni kuolemaa olin lapsuudenkodissa käymässä ja selailin vanhoja valokuvia. Näin isäni nuoruuden kuvan ja otin sen mukaani sanomatta muille perheenijäsenille. Otin myös isäni äidin kuvan mukaan, sillä isäni äiti oli kuollut muutamaa viikkoa aiemmin. Sinä viikonloppuna poltimme kynttilää, jonka vieressä oli kuva isästäni ja hänen äidistään viretysten.

Muutamaa päivää myöhemmin sain kuulla, kuinka isäni kuoli:
Hän kuoli ryyppykaverinsa luokse, ihmisten keskelle. Isäni oli kaatunut tuolinsa kanssa. Eikä kukaan näistä ympärillä olleista ihmisistä reagoinut. Nämä ihmiset ryyppäsivät kaksi tuntia isäni ruumiin ympärillä, kunnes sisälle tuli vihdoin joku ihminen, joka huomasi, että jotain on vialla.
JUMALAUTA KAKSI TUNTIA!

Tuntuu niin helvetin pahalta. Vielä joku päivä tulen etsimään nämä ihmiset ja tulen sylkemään heidän naamalleen.

Isäni hautajaiset olivat eilen. Tilaisuus oli oikein kaunis. Kannoin isäni arkkua veljieni ja isäni veljien rinnalla. Isäni veli tuntui paheksuvan asiaa, naisporukassa supateltiin ja äitini aviomihelle tultiin jopa huomauttamaan asiasta.
Minulle oli niin suuri kunnia olla tyttärenä auttamassa isääni maan syleilyyn ja tiedän isäni olevan asiasta ylpeä.

-Velmu