Kakkani haisi äsken pahalle.
Tilitän: Samanlaista paskaa kuin aina ennenkin.
Äitini sanoi minua tänään hulluksi, tai oikeastaan hän sanoi päässäni viiraavan hienoisesti. Tämä koska satuin mainitsemaan hänelle halveksivani ihmisiä.
Mutta älkäämme kuunnelko häntä, sillä hän ei tunne minua juuri lainkaan.
Minä olen ihan kiltti ja kultainen tyttö, kun minua oppii tuntemaan.
Teen äidilleni töitä ilmaiseksi vain, jotta pystyisimme olemaan edes jollakin tavalla väleissä.

Katselen tässä kirjoittaessani, kun puolukat ja venakot poimivat pellolla mansikoita. On siis jo ilta.
Tuntuu oudolta, sillä menneinä vuosina kotonani on parhaimmillaan ollut yli sata ulkomaalaista työntekijää. Nyt heitä on vain kaksitoista.
Nuorempana minulla ei ollut minkäänlaista tarvetta poistua kesäisin kotoa,
sillä kesät olivat minulle kuin pakistanin festivaalit; pippaloita ja uusia tuttavuuksia riitti. Nyt täällä on kumman rauhallista, pidän.
Silti kuitenkin kaipaan niitä tavallisia kesiä täällä maaseudulla.
(Hmm... Eräs mies haki läheisestä pusikosta juuri suuren kiven. Mieleni tekisi mennä ottamaan selvää, mihin hän kyseistä järkälettä oikein tarvitsee. Mutta ei, olen siihen tällä hetkellä aivan liian laiska.)

Diipa daapa. Tällaista tänään. Ei huvita.

 Mutta sen vielä kerron: Sängyssäni oli eilen yöllä taistelu ihmisen ja ötökän kunniasta. Ihminen koki karvaan tappion ja siirtyi toiseen huoneeseen nukkumaan.

-Velmu