Kiitos tuosta, ystävä hyvä, sait minut hymyilemään.

Hmm. Saavuin tänään jälleen äitini luokse maalle. Laiskasti olen töitä tänään aikaiseksi saanut, pikkuhiljaa pientä puuhastelua, sanoisin.
Huomenna aamusta kaupittelemaan mansikoita. Ihan mukavaa hommaa, eikä päivätkään näiltänäkymin liian pitkiä ole.
Mutta minäpä voin hyvin. Olen ollut ahkera tyttö ja saanut paljon aikaiseksi.

Taidan olla myös ihastunut jälleen, mutta sisimmässäni kuitenkin tiedän, ettei tästä jutusta mitään tule, vaikka kuinka asiaa kääntelisi. Harmillista kyllä, mutta silti tämä koko tilanne hymyilyttää minua: jotain, jota en pysty saavuttamaan. Pidän.
Tämä ihminen on minulle niin tärkeä, niitä harvoja ihmisiä, joista todella välitän vilpittömästi ja puhtain sydämin. Uskon, että sikälimikäli tämä ihminen lurituksiani lueskelee, hän kyllä tietää, mistä on kyse. Mutta sepä tästä aiheesta.

Olen ollut viimeaikoina aikalailla hukassa: ollut ihminen, jollainen en oikeasti ole. Hölmöillyt viimeisen parin kk sisällä paljon, pieniä asioita, saamatta kuitenkaan suurempaa pahaa aikaiseksi. Loukata tainnut pariakin ihmistä, tarkoittamatta sitä. Siitä olen pahoillani.
Olen ollut liian spontaani, liian naiivi ja kulkenut liikaa pilkettä silmäkulmassa. Pahinta kuitenkin on, että jollakin tavalla olen nauttinut näistä eksymisistä erilaisiin tilanteisiin. Tai sitten otan tämän kaiken jälleen vain liian vakavasti.

Haluan oppia kontrolloimaan itseäni paremmin ja oppia tekemään järkevämpiä ratkaisuja.

-Velmu